This is my urheilulaiffi

Oon tässä viime aikoina lukenut liikuttavia kasvutarinoita treeniblogeista, joten päätin kertoa teille nyt raksuliinit omani. Enjoy.

Urheilu on mulle niinku elämä. Se on mulle kuin rahkasilmä kaurapuurossa, auringonlasku merenrannalla, romanttisen komedian loppukohtaus. Mä niin rakastan peilata mun valtavia haboja pumpissa treenien jälkeen ja voisin tuijotella tuntikausia mun kauniita epäkkäitäni. Se on mun miljoonien hikipisaroiden, tuhansien kyyneleiden, vertavuotavien haavojen ja lihaskramppien lopputulos. Ja kuka nyt kehuis jotain kukkakeppiä valaaksi, viikingiksi tai +100kg muijaksi?

Mä oon ollut teini-ikäisestä lähtien pikkusen isompi ku keskivertonainen. Luin huippumallien mitoista ja painoista, ja tuskailin et miks mun vaaka ja mittanauha näyttää aivan eri lukemia. Sitten  menin kamppailusalille. Se oli niinku valaistus ja pelastus. Suuri käännekohta. Koostani onkin hyötyä. Mua voi niputtaa ja lyödä kovempaa kuin pienempii naisia. Joskus on vaikeeta olla näin iso. Kelatkaa, jos laitan +15cm korot jalkaan niin en voi piiloutua massaan.

Aloitin mun urani salilla, jossa treeneissä ei käynyt lisäkseni muita naisia. Oli tosi rankkaa, kun kundit eivät nähneet mun sisäistä Gabi Garciaani. Otin vaan turpaan, mutta koska oon perinyt faijan luonteen, päätin jääräpäisesti näyttää niille, että mä oon niin superboxer ja uberwrestler. No sit mä muutin Vantaalle, mikä oli best juttu ever, sillä mun ei tarvinnutkaan todistaa niille mitään ja oon voinut keskittyä vaan oleen sairaan hyvä.

 Nykysellä salilla käy niin sikana jengii, et oma paikka ei löytynyt heti. Nykyään taidan kuulua dissatuimpien treenaajien top10-listalle. Mut se ei haittaa, sillä näis piireis vittuilu on välittämistä. On myös tosi kivaa, kun pääsee välillä poseeraamaan samoihin kuviin brasilialaisten sensei-kundien kans. Oppii samalla kansainvälisyysjuttui.

Välillä on sellasii päivii, kun mikään ei suju. Sillon ku on niinku hirvee stressi.Jos joutuu kymmenettä kertaa samaan kuristukseen kisojen alla, niin sitä on ihan romuna koko loppuillan. Ennen kisoja oon muutenki tosi herkkä. Kaunis tulkinta Juha Tapion kappaleesta sai mut kyyneliin ja oli pakko jättää viikon Satuhäät-jakso väliin. Valmistauduin makaamalla piikkimatolla, syömällä buranaa ja sirdaludeja. Kisapaikalla kroppa sheikkas ihan hulluna ja sanoinki, et mä kuolen. Ja sit mun treenikaverit sano, että et sä muija tähän kuole. Mursua vaan. On ne niin ihania ja kannustavia.

Seuraavaks mä haluun kiittää kaikkia. Mun salin frendei. Te ootte mun sosiaalinen elämä. Salilla saan olla just sellanen muija, mitä mä oikeesti oon. Sellanen semiväkivaltainen ja kujalla oleva. Haluun kiittää kaikkii, jotka on opettanut mua painimaan ja tulemaan vahvemmaks ihmiseks. Sit haluun kiittää muita kavereita, musta on kiva, ettette oo jättänyt mua, vaikka saliläppä on teistä välillä ihan sairasta. Ja haluun kiittää myös mudee ja faijaa, kun tekivät mut. Mummuu ruuan tuputtamisesta. Yläasteen liikkamaikkaa, joka nosti mun numeron ysiin, koska aloin käymään jumpassa. Koiraa, joka pakotti mut pissalenkittämään sen kerran viikossa. Kaija Koota voimakappaleista.  Vantaan kaupunkia asuinpaikasta ja terveyspalveluista.

KIITOS LUKIJAT, KIITOS SUOMI, KIITOS ELÄMÄ, KIIITOOSSSS!!! 
 RAKKAUDEST LAJIIN!!!!OSS!!!!